keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

TARINAMAANANTAI haaste 60/ MERI


Viikonloppu vihdoinkin! Olemme odottaneet piitkän viikon, että pääsisimme lähtemään saareen.
Sellaiset viikonloput ovat yhtä juhlaa, vaikka ruokailut sun muut pakolliset kuviot ovat alkeellista tasoa, ainakin valmistusmahdollisuuksiltaan. Mutta helppoa ja hyvää, on mottona. Isä on tuonut monta lenkkimakkaraa ja peltipurkeista kaivellaan nötköttiä leivälle.
Mutta se lähtö! Ihan hermostuksissaan ei haluaisi läksyjä lukea, mutta ne on pakko vilkaista läpi, sillä isän tuntien, paluu on mahdollisimman myöhään sunnuntai-iltana.
-Onko reput varustettu? ( Tarkoitti että lämmintä vaatetta yöksi ja varallekkin piti olla- jos hulahtaisi vaikka veteen kalliolta)
-Oottakee,kun kerkiin!
Äiti huutaa perään:-ja villasukat kans! ( Oishan tuo jo riittänyt kun on kumpparit.)
Siinä sitten mennään koko sortin sakki kohti rantaa....
Veneranta on ihan lähellä, ja isä on varustellut pakaasia jo paikoilleen ennen meidän tuloa.
Mutta on niin pitkästyttävän hidasta tuo aikuisten homma...pitäis päästä jo lähtemään!
Niinpä lähden odotellessani etsimään matoja mato-onkimista varten. Saaressa ei ole matoja näkynyt vaikka kuinka olisi kaivellut. Minnehän lie luikerrelleet?

Vihdoin alkaa kuulua Kipinän rupsutus, niinpä tuli kiire veneelle. No ei ne ehkä minua ois rannalle jättäneet, mutta mistä ne tietää? Aikuiset ovat kummallisia joskus.

Kaksi päivää menee kuin siivillä. Oli vaikka mitä jännittävää ja ihmettelemistä saaren syvyyksissä.
Puut vain ratisi kun juoksentelin ympäri saarta. Ja nälkä tuli aina ihan hirveä! Nuotiolla paistettu makkara oli aivan ihanaa.
Sunnuntai-ilta tuli vääjäämättä. Oli pakko lähteä ja isäkin hätäili kun tuuli nousi. Taivaskin tummeni,
pian löi salamat! Nyt, - ja äkkiä veneeseen!
Kipinä yskähteli, mutta läksi kuitenkin käyntiin ja kohta veneen kokka vain kohisi kun viiletimme kotia kohti.
Alkoi sataa ja alkoi paleltaa. Tuuli repi puseroita eikä nähty mitään kun tukka riippui märkänä kasvoille.
Keskellä meren selkää aallot löi jo pelottavan korkeina. Vene pomppi kuin korkki vedessä.
Kipinä sammui! Se sai vettä mootoriinsa. Nyt pelotti ihan sikana. Isä yritti käynnistää moottoria, mutta eihän se ollut hengissäkään sekään. Vettä ryyppäsi! Nyt huomasi aikuisistakin että nyt oli P... merrassa..

Meri riehui ympärillä kuin puurokattila ja me siinä avuttomina, mitä tuleman piti!

Mikä ihana ääni kuului kauempaa, sieltä tulla lotjotti iso vene, jota ei myrsky hetkauttanut. Lipui tasaisesti vierelle ja otti veneemme hinaukseen....ja päästiin rantaan elävänä. Uskalsin nyt jo sanoa ääneen. Jalat vapisten mentiin kotiin kuin uitetut kissat.
Loppu tarinasta onkin sitten historiaa. Onnellinen loppu.
Posted by Picasa

6 kommenttia:

Harakka kirjoitti...

No olipa jännä tarina, ja kyllä tollasessa myrskyssä jo luulee kuolevansa ja hukkuvansakkin!
Mutta onneksi kävi sitten kuitenkin hyvin teille, meri on kyllä joskus niin arvaamaton, ja synkkäkin joskus!

Uuna kirjoitti...

Hieno tarina ja muistelo! Aika jännäksi meni. Hyvin löysit ilmeikkäitä sanoja; ja mitä tiukempi paikka, sitä lyhyempiä sanoja ja lauseita. Se tehoaa.

Hannelen paratiisi kirjoitti...

Jännä tarina. Siinä oli seikkailua, ukkosella en merelle lähtisi, eivät poikanikaan.

Elma kirjoitti...

Olipas se jännää, meri on kyllä välillä pelottavakin elementti. Onneksi sinäkin viikonloppuna oli tuota huoletonta juoksentelua saaressa. Sellaiset muistot ovat ihania muistella vaikka kiikkustuolissa.

Osoite josta blogini löytyy oikeasti http://totta.vuodatus.net
En vain saanut sitä tuohon mitenkään ympätyksi ja nyt Bloggeri näyttää sitten sitäsuntätä, olen hieman nolo.

aimarii kirjoitti...

Niin jännä tarina, etten ihmettele lainkaan, miksi on mieleen jäänyt.
Teillä hyytyi todella kaikki viikonlopun ilo ja riemu tuohon ukkosmyrskyyn.
Onneksi selvisitte.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Meidänkin ukolla oli aikoinaan Kipinä.
Hieno ääni siinä oli kun ajoi kallioiden välistä ja kaiku moninkertaisti äänen.