Oli yksi joulu, silloin kauan sitten.
Kun mikään ei vielä pelottanut
ja oltiin aika rämäpäitäkin.
Se oli jouluaatto,
maalla,
metsän keskellä.
Saatiin
pelkkä
idea,
ihan pelkkä
idea.
Hullu idea!
/ Piti saada
pukin konttiin..
muotiin tullut
kerniliina
Äidille? /
Sukset jalkaan kips ja kops,
Keskellä metsää..
hiihti tyttöjä kaks..
välillä lampien jäätä pitkin
pimeässä.
seuranaan vain puiden pitkät mustat varjot, kelmeä kuun valo..
Eikä pelottanut.
Tunnit kului
päivä venyi
aamusta
iltaan,
pimeästä pimeään..
Tytöt taivalsi vaan eteenpäin, sitä omaa tahtiaan ?
:
:
Miten matkan kävi? Voi, se päättyi ikävästi!
Se lieneekin jo toinen tarina..
¤
Kyllä lapsena osaa olla peloton. Intoa riittää vaikka mihin. Aikamääritys on ihan vieras käsite. Mutta sekään ei pelota. Mukava muistella näin 60 vuoden jälkeen. Jälkitoteamus on tästä, että lapset ovat lapsia aina..
Tässä runossa sanoma on se, että miten rohkeita sitä lapsena onkaan? Nyt minua ei saisi tuohon tempaukseen sitten millään.. Taitaa olla kokemus se toisen runon sanoma?
Maireanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti